7. maalis, 2016

733 652 kirjainmerkkiä välilyönteineen, 88 915 sanaa, 10 507 riviä, 210 A4-liuskaa.

Kyllä. Kirjoitin kirjan.

Yllä opuksen numeraalinen, tiivistetty esitys ennen aivan viimeisiä pieniä muutoksia, kuten nimihakemiston ja kuvaliitteen luomista.

* * *

Teoksen nimi on Ensimmäinen kivi. Se kertoo kromimalmin löytöhistorian Keminmaan Elijärvellä vuonna 1959 sekä löytäjän, sukeltaja Martti Matilaisen (1918-1983) värikkään elämäntarinan työ- ja arkielämän kuvauksineen, rankkoja sota-kokemuksia unohtamatta. Kirjassa on lukuisia mielenkiintoisia tarinoita varsinkin Kemin alueen paikallishistoriaan liittyen, on kuvauksia Isohaaran voimalaitoksen rakentamisesta ja sen aiheuttamista tunnoista, Akkunusuoman kaivamisesta, Röyttän sataman rakennustöistä ja niin edelleen.

Mielenkiintoisia ovat myös Martin kohtaamat julkisuudesta tutut ihmiset. Heitä olivat muiden muassa Urho Kekkonen, Väinö Myllyrinne ja Georg Ots. Toki noin 350 sivuun mahtuu paljon muutakin asiaa.

Löytö oli kohtuullisen merkittävä, onhan kromikaivos EU-alueen ainoa. Se on 50 vuoden aikana työllistänyt ison joukon ihmisiä, mikä kattaa arviolta noin kolmasosan koko Kemi-Tornio -alueen teollisista työpaikoista. Siinä on minusta ihan riittämiin perusteita kirjan kirjoittamiselle.

* * *

Opus on siis valmis ihan viimeisiä loppusilauksia lukuun ottamatta. Kirjan julkistamistilaisuus pidetään tiistaina 26. huhtikuuta Kemin kulttuurikeskuksen pienessä auditoriossa kello 17.30 alkaen. Muitakin tilaisuuksia kirjan julkaisun tiimoilta tulee, mutta niistä lisää sitten tuonnempana.

Joka tapauksessa talvi on mennyt aika lailla tietokoneen ääressä kirjan tekstiä tuottaen. Pisimmät päivät koneella ovat olleet 16 tuntisia. Toki valtaosa kirjoittamispäivistä on ollut paljonkin lyhyempiä ja tietysti vapaapäiviäkin on ollut pakko pitää.

Mutta kyllä siinä tekemistä oli. Mielekästä ja mukavaakin enimmäkseen, mutta kyllä joukkoon mahtui epätoivon päiviäkin, jolloin tuntui, ettei kirja valmistu ikinä. Mutta niin vain tapahtui. Tervetuloa siis kirjan julkkareihin 26.4, tilaisuus on avoin kaikille kiinnostuneille.

* * * 

Rokkineuvoksen sivujen ahkerimmat lukijat ovat varmaan huomanneet, ettei sivuille ole viimeisten neljän kuukauden aikana juttua tullut ihan yhtä paljon kuin sitä ennen.

Ylläoleva on syy tähän.

Ei ole yksinkertaisesti aika eikä rahkeet riittäneet enempään. Olen toki päivittänyt keikkakalenterin päivittäin ja tehnyt juttujakin sen mitä olen ehtinyt. On niitäkin pelkästään tämän vuoden puolella tullut tehtyä 79 kappaletta eli keskimäärin enemmän kuin yhden päivässä. Lienee kirjan kirjoittamisen ohella ihan kohtuullinen määrä.

Mutta kieltämättä, nyt kun tuo iso kirjoitusurakka on takanapäin, on hieman tyhjä olo. Se on kuitenkin vienyt viimeiset neljä kuukautta aika tarkkaan, vaikka kaikkiaan koko projekti on vienyt yli kaksi vuotta. Ensimmäiset rivit kirjaan kirjoitin siis jo alkuvuodesta 2014. Toisaalta olotila on myös helpottunut, osin innostunut, osin taas vähän pelottavakin. Onhan teos piakkoin lukijoiden arvioitavana.

* * *

Mutta nyt on jälleen aika keskittyä enemmän Rokkineuvos-sivustoon. Luvassa on monenlaista mielenkiintoisia juttuja rockin ihmeelliseen maailmaan liittyen. Ja monet niistä ovat uniikkeja aiheita, joita muualta ei löydy. Ideoita riittää ja niitä ryhdyn kevään aikana toteuttamaan. Varsinkin niitä työläämpiä, jotka olen suosiolla siirtänyt eteenpäin kirjaprojektin tieltä.

Myös pieniä uudistuksia sivustoon on tulossa kevättalven/kevään aikana. Yksi on jo toteutunutkin. Etusivun laskuri, joka aiemmin laski jokaisen sivuklikkauksen erikseen, laskee nyt ainoastaan sivustolla kävijät. Eli vaikka piipahtaisit jokaisella Rokkineuvoksen yksittäisellä sivulla, laskuri laskee vain yhden käynnin.

Tämän vuoksi laskurin luku ei enää kasva niin vikkelästi kuin aiemmin. Kävijämäärä on kuitenkin pysynyt yhtä korkealla tasolla kuin aiemminkin. Esimerkiksi käynee ajanjakso 12.-19.2. Etusivun kävijälaskurin mukaan ko. aikana kävijöitä oli 4171. Kuitenkin, pelkästään perjantaina 12.2 illalla ladattua kuvakavalkadia Tony, Katja ja Dimitri oli käyty sunnuntaihin 14.2. mennessä katsovassa 6389 kertaa. Tähän päivään mennessä se on katsottu jo 9510 kertaa. Se ei ole minusta lainkaan hassummin.

* * *

Ja vaikka ideoita on omassakin varastossa, niin tottakai juttuaiheita saa ja pitääkin ehdotella. Niitä voi laittaa sähköpostilla (rokkineuvos@gmail.com), kommentteina sivustolle ja kun satumme nokikkain vaikkapa keikoilla, niin hihasta saa ottaa kiinni ja ehdotella juttuaiheita ihan vapaasti.

11. tammi, 2016

Alkaa olla lähes sanaton olo rock- ja poptähtien perättäisten kuolemantapausten kanssa. Ensin Lemmy, sitten Bowie heti perään. Unohtamatta kuitenkaan muun muassa viime vuoden viimeisenä päivänä kuollutta Natalie Colea, joulukuun alussa menehtynyttä Stone Temple Pilots- ja Velvet Revolver-solisti Scott Weilandia ja montaa muuta.

Mutta niinhän se on, ettei yksikään tähän maailmaan syntynyt tänne jää. Jokainen lähtee joskus tuonpuoleiseen, kuka ennemmin, kuka myöhemmin. Se on vain pakko hyväksyä, vaikka kuinka tiukkaa tekisi.

Kuolema tulee usein yllätyksenä, vaikka esimerkiksi Lemmyn kohdalla voisi arvioida, että mies taisi elää yllättävänkin pitkään elämäntavat huomioiden. Bowie taas kuoli vuotta nuorempana, vaikka hänen elämäntyylinsä oli aivan toista maata. Syöpä vei molemmat.


Bowien eli David Robert Jonesin (8.1.1947 - 10.1.2016) tarina rockin maailmassa hakee monessa suhteessa vertaistaan. Varsinkin moniulotteisuudessaan. Bowie ei jämähtänyt yhden tyylisuunnan orjaksi, vaan haki puitteet ilmaisulleen milloin mistäkin genrerajoista piittaamatta.  Bowiehan uskalsi - totta vieköön - kokeilla, isollakin riskillä. Ja totta on, että myös suosion taso vaihteli. Mutta hän lienee ollut rehellinen itselleen, jonka pitäisi myös musiikintekemisessä olla kaikkein tärkeintä.

Itse lukeudun niihin Bowie-faneihin, jotka ovat mieltyneet eniten miehen 1970-luvun alkuuoliskon tuotantoon. Ja kyllä - vuonna 1972 julkaistusta Starman-biisistä se lähti. Kappale säväyttää edelleen joka kerta kun sen kuulee. Starman lukeutuu niihin biiseihin, jonka raapustelin kouluvihkoihini useammankin kerran rustatessani listoja kulloisistakin suosikkibiiseistäni. Ja jos nyt pitäisi suosikkikappaleiden lista tehdä, olettavasti Starman olisi edelleen aika korkealla. Se on Bowien tuotannoss ollut minulle "se biisi".

Starmanin jälkeen tutuiksi tulivat miehen jo aiemmin julkaistut The Prettiest Star- ja Changes -kappaleet sekä vuosina 1972-1976 julkaistut biisit John, I'm Only Dancing, The Jean Genie, Life on Mars?, Sorrow, Rebel Rebel, Rock 'n' Roll Suicide, Diamond Dogs, 1984, Young Americans, Station to Station ja Suffragette City.

Ja kun Bowien musiikista puhutaan, ei parane unohtaa sitäkään, että laajan oman tuotantonsa lisäksi Bowie teki lukuisia hienoja covereita, kuten muiden muassa Rolling Stonesin Let's Spend the Night Together, Eddie Floydin Kock On Wood, Pink Floydin See Emily Play, The Whon I Can´t Explain, The Easybeatsin Friday On My Mind, The Yardbirdsin Shapes Of Things ja The Kinksien Where Have All The Good Times Gone.

Bowien 1980-luvun tuotannosta mieleen on jäänyt oikeastaan vain kolme biisiä; Ashes to Ashes, Let´s Dance ja China Girl. Myöhemmästä vielä vähemmän. Oma Bowie -albumeiden kokoelmani ei sekään ole kummoinen, sen muodostavat LP:t Hunky Dory, Pin Ups  ja Diamond Dogs. Aladdin Sane -levyäkään ei tullut hankittua. Enkä nähnyt tuota rockin kameleonttia livenä koskaan, valitettavasti.

Mutta pari päivää sitten, kun Bowie täytti 69 vuotta ja julkaisi Blackstar -albumin ja Lazarus -biisin, täytyy myöntää, että Lazarus-video piti katsoa muutamaan kertaan. Tulkinta oli siksi väkevä, jos kohta hyvin enteellinenkin.

Yksi aikamme suurimmista popikoneista on poissa. Sille ei mahda mitään. Mutta miehen pitkää uraa voi ja pitää kunnioittaa kuuntelemalla hänen musiikkiaan. Se pitää Bowien elämäntyön elossa.

Lepää rauhassa, teini-idoli.

29. joulu, 2015
29. joulu, 2015

Harvoin - jos koskaan - Facebook -aikajanani on täyttynyt yhden ihmisen kuolemasta kertovista uutisista niin totaalisesti kuin tänään.

Ian Fraser "Lemmy" Kilmister on poistunut joukostamme. Mies, jota on rakastettu rockin kapinallisena, oman tiensä kulkijana ja pidetty jopa jumalana. Hänen nimensä on varmasti tuttu jokaiselle vähääkään rockmaailmaa seuranneille.

Ja jos ei hänen ja Motörhead -yhtyeensä musiikistaan muuta tiennyt, niin ainakin Ace of Spades -kappaleen, vaikka itse asiassa miehen diskografia on tolkuttoman pitkä. Levytysuransahan Lemmy aloitti jo vuonna 1965.


Tunnustan miehen ansiot, joilla hän on paikkansa rockin historiassa tienannut ja toki olen Motörheadini kuunnellut. Mutta itselleni Lemmyn bändeistä Motörheadia merkittävämpi on ollut Hawkwind - yhtye jota tituleerattiin space- eli avaruusrockin lipunkantajaksi. Bändin vuonna 1972 ilmestynyt ja Lemmyn laulama biisi Silver Machine osui ja upposi aikanaan.

Motörhead ei ole bändinä koskaan kuulunut suurimpiin suosikkeihini, enkä ole pitänyt erityisessä arvossa myöskään kenenkään viinanhuuruista elämäntapaa, mistä myös Lemmy oli tunnettu. En sittenkään, vaikka Lemmy oli mieltynyt viskiin ja itse olen Kemin Seudun Viskin Ystävien perustajäsen ja sen ensimmäinen presidentti.


Ensimmäisen kerran näin Motörheadin livenä runsaat 11 vuotta sitten, vuoden 2004 Ruisrockissa. Olihan se mielenkiintoista, mutta ei erityisen säväyttävää. Keikkaa enemmän mieleen jäi lehdistötilaisuus, jonne oli varattu raiderin vaatimusten mukaisesti Lemmylle pullo viskia. Saapuessaan toimittajien eteen Lemmy äkkäsi pullon, hurjistui, otti sen kaulasta kiinni ja näytti että hän viskaa lekan saman tien pitkin seiniä.

Syynä riehaantumisen oli se, että viski oli väärää merkkiä. Jos oikein muistan niin se oli Jim Beamia kun sen olisi pitänyt olla Jack Danielsia, jota Lemmyn väitettiin juoneen vuosikaudet vähintään pullon verran päivässä. Hetken harkittuaan Lemmy kuitenkin rauhoittui ja laski pullon takaisin pöydälle. Sitä en jaksa muistaa, löytyikö jostain miehelle lempiviskiään.
Anyway, viski on osa Lemmyn legendaa, kuten musiikkikin, siitä ei pääse mihinkään.


Kuolema osaa aina yllättää, tavalla tai toisella, vaikka se on jokaisen eläväisen kohtalona. Lemmy oli sairastellut pitkään, hänen heikentynyt terveytensä oli tiedossa. Siinä mielessä hänen poismenonsa ei ollut suuri yllätys. Lemmyn terveydentilan vuoksi keikkoja ja kiertueita keskeytettiin ja peruttiin, niin Suomessa kuin muuallakin. Aina kun uutisoitiin Motörheadin saapuvan Suomeen, perään heitettiin arvailu, että näinköhän keikka toteutuu.

Useiden peruutuneiden Suomen keikkojen jälkeen kolme viikkoa sitten, 6. joulukuuta yhtye kuitenkin soitti kuin soittikin Helsingin Hartwall Areenassa onnistuneen keikan.

Jouluaattona Lemmy täytti 70 vuotta ja onnitteluja virtasi. Tapaninpäivänä Lemmy sai tietää sairastavansa aggressiivista syöpää, joka vei miehen tuonpuoleiseen vain kaksi päivää myöhemmin.


Lemmyn kuolemasta kerrottiin yhtyeen virallisilla Facebook-sivuilla. Tiistaiyönä julkistetun tiedotteen mukaan Lemmy kuoli kotonaan perheensä ympäröimänä suosikkivideopelinsä äärellä.

"Ei ole helppoa tapaa sanoa tätä. Meidän mahtava, jalo ystävämme Lemmy kuoli tänään lyhyen taistelun jälkeen erittäin aggressiiviseen syöpään", yhtye kirjoitti.

"Soittakaa Motörheadia kovaa, soittakaa Hawkwindiä kovaa, soittakaa Lemmyn musiikkia kovaa. Ottakaa drinkki tai muutama. Jakakaa kertomuksia. Juhlistakaa elämää, jota tuo ihana, ihmeellinen mies juhlisti itse niin eloisalla tavalla. Juuri sitä hän haluaisi", bändin opasti fanejaan.


Lemmy on nyt poissa keskuudestamme, mutta legenda elää - ja varmasti myös kasvaa edelleen.

Kepeät mullat, Lemmy. Rest in peace.


11. joulu, 2015

Rockin dinosauruksia vierailee Suomessa tämän tästä. Bändejä, jotka tienasivat maineensa vuosikymmeniä sitten. Esimerkiksi 1970-luvulla - jota moni pitää rockin kultaisena vuosikymmenenä. Samalla vuosikymmenellä itse elin varhaisnuoruuteni, teini-iän ja varhaisaikuisuuteni, ikävuodet 11-20.

Menen siis fiilistelemään ja kuuntelemaan nuoruuteni lempibiisejä bändeiltä, joita tuolloin ei niin hirveän usein Suomessa, eikä varsinkaan kotiseuduilla ollut mahdollista nähdä.


Poikkeus kuitenkin vahvistaa säännön. Yksi Rovaniemen Rockin´ Christmas -illan bändeistä on Smokie, joka varmaan useimmille nuoremmillekin lukijoille on tuttu. Jos ei muuten niin monen kotimaisen artistin levyttämästä 15 kesää -kappaleesta, jonka alkuperäisversio Living Next Door To Alice on Smokien tuotantoa. Tai niinikään monen artistin coveroima Keskiyön aikaan -kappale, joka on alunperin Smokien I´ll Meet You At Midnight.

Niin, näin Smokien - tuolloin vielä nimellä Smokey - livenä Tervolan Kaarihallilla 2. marraskuuta vuonna 1974 alkuperäiskokoonpanollaan Chris Norman, Alan Silson, Terry Uttley ja Pete Spencer. Yhtye ei ollut vielä tehnyt yhtään hittiä - itse asiassa bändin debyyttialbumikin oli vasta tulossa. Se, nimeltään Pass It Around, julkaistiin vasta vuonna 1975.


Smokey oli järjestyksessään neljäs ulkomaalainen bändi, jonka näin livenä. Keikan aikaan olin ollut parisen kuukautta 15-vuotias. Aiemmin kesällä ollessani vielä 14-vuotias olin päässyt ensimmäisille rockfestivaaleilleni Oulun Kuusrockiin, jossa näin elämäni ensimmäiset ulkomaalaiset bändit. Ne olivat ruotsalaiset Tears ja NQB sekä Geordie, joka oli kohtuullisen suosittu yhtye. Geordie muistetaan monesti kuitenkin laulusolististaan Brian Johnsonista, joka siirtyi sittemmin AC/DC:n mikkiständin varteen.

Tottakai Smokeyn keikka oli teinipojalle järisyttävä kokemus. Debyyttialbumi Pass It Around oli pakko saada ja sillä on edelleen paikkansa LP-hyllyssäni noin tuhannen muun vinyylilevyn seurassa. Albumin kappaleista nimibiisin lisäksi parhaiten mieleen jäi Goin´ Tomorrow -biisi, joka itselleni on bändin eka hitti.

Myyntimenestykset, kuten If You Know How To Love Me, Don´t Play Your Rock´n roll To Me, Something Making Me Blue, Lay Back In The Arms Of Someone ja It´s Your Life jo mainittujen lisäksi tulivat vasta myöhemmin.

Sittemmin Smokie on tullut nähtyä useinkin, esimerkiksi Vuokatissa ja Haaparannalla. Se, että nykyisessä kokoonpanossa alkuperäisjäsenistä mukana on enää Terry Uttley, ei juuri haittaa. Olisihan se tietysti tavallaan kiva, jos bändit pysyisivät kasassa, mutta miehistönvaihdoksetkin kuuluvat elämään. Ja rock´n rolliin.


Samalta aikakaudelta tulevat myös illan muut orkesterit Slade ja Nazareth. Jälkimmäistä en ole ikinä nähnyt livenä, mikä on yksi vankka peruste raahata luuni Lappi Areenalle. Nazareth kolahti nuoren miehen kaaliin ensimmäisen kerran vuonna 1973 julkaistun Razamanaz -albumin myötä. Kyseiseltä lätyltä löytyy yhtyeen läpimurtobiisi Bad Bad Boy, jonka suomeksi levytti ensimmäisenä Muska nimellä Paha Tyttö.

Vuonna 1974 Nazarethin julkaisema Loud´n Proud -LP on varmasti yksi levyhyllyni puhkisoitetuimpia albumeja. Se oli hemmetin hyvä kokonaisuus sisälten muun muassa iki-ihanat renkutukset Go Down Fighting ja This Flight Tonight. Bändin suurimman hitin - siis balladi Love Hurts - vuoro oli vasta vuoden 1975 albumilla Hair Of The Dog. Ja itse asiassa Love Hurts julkaistiin vain levyn amerikkalaisessa painoksessa.

Nazarethinkään kokoonpanossa ei ole enää muita alkuperäisjäseniä kuin basisti Pete Agnew. Myönnän, että bändin paraatikokoonpano olisi ollut kiva nähdä livenä, varsinkin vahvaääninen vokalisti Dan McCafferty. Muut olivat kitaristi Manuel Charlton ja rumpali Darrel Sweet.


Ja Slade. Voi veljet.
Sladekin on tullut nähtyä livenä muutamaan kertaan. Viimeksi Tornion Twinkkareilla jokunen vuosi sitten. Ja silloinkin bändin hitit kuulostivat tosi hyviltä, vaikka silloinkaan lauteilla ei enää ollut yhtyeen The Ääni, raspikurkku Noddy Holder. Häntäkään en ole koskaan nähnyt, kuten en basisti Jimmy Leaakaan. Nykyisessä kokoonpanossa alkuperäisjäsenistä vielä ovat mukana kitaristi Dave Hill ja rumpali Don Powell.

Slade oli 1970-luvulla oman bändilistani kakkonen, heti The Sweetin jälkeen. Ja kyllä, myös Sladen läpimurtoalbumi Slayed lukeutuu myös niihin levyhyllyni puhkisoitettuihin albumeihin. Hitit, kuten Gudbuy t´Jane ja Mama Weer All Crazee Now tuskin koskaan poistuvat aivolohkojeni sopukoista. Puhumattakaan bändin samaiselta albumilta löytyvästä Janis Joplinin biisin Move Over -coverista.


Sladellakin on hittejä plakkarissaan vaikka muille jakaa. Ajankohtaa ajatellen yksi lauantaina eniten odotetuimmista voisi olla superhitti Merry Christmas Everybody. Ja ne muut, kuten Coz I Luv You, Cum on Feel the Noize, Skweeze Me, Pleeze Me, My Friend Stan, Everyday, Far Far Away, We'll Bring the House Down ja Run Runaway ovat myös edelleen hunajaa korvilleni. Epäilemättä ainakin osa niistä kuullaan myös Lappi Areenalla.

Näillä perusteilla suuntaan kulkuni lauantai-iltana Rovaniemelle, vaikka Kemissäkin olisi tarjolla monta epäilemättä pirun kovaa keikkaa.