Sonata Arctican värikäs tarina kansien välissä

Kirjat: Marko J. Ollila: Sonata Arctica. Kustannusosakeyhtiö Paasilinna 2014.

22.11.2014
Sonata Arctica on kirjansa ansainnut. Se on selvää, vaikka yhtyeellä on takanaan vasta 15 vuotta taivalta. Tai toisesta näkökulmasta, jo 15 vuotta. Ajan pituus tai lyhyys on riippuvainen kunkin näkökulmasta.

Kemiläisyhtyeen taival powermetallimaailman huipulle on monella tapaa ollut  hyvin poikkeuksellinen. Tuuriakin on ollut mukana, mutta kuten kirjasta käy hyvin ilmi, kaiken tapahtuneen takana on myös hirmuinen määrä poikkeuksellista lahjakkuutta.

Ei itse asiassa tuon tason bändillä - joka on paljon enemmän kuin osiensa summa - ole itse asiassa ollut muutakaan mahdollisuutta kuin lyödä itsensä läpi. Vaikka taas toisaalta - on maailmassa varmasti paljonkin bändejä jotka olisivat ansainneet enemmän kuin mitä ovat saaneet.

Kirjassa on erinomaisen paljon mielenkiintoista luettavaa. Esimerkkinä käyköön yhtyeen alkutaival, joka  eteni hämmästyttävän nopeasti. Demobändistä tuli tuota pikaa levyttävä yhtye, joka pääsi samantien 14 maata, 36 keikkaa ja seitsemän viikkoa käsittävälle Euroopan kiertueelle Stratovariuksen lämppäriksi. Tapahtumaketju käydään kirjassa läpi niin levy-yhtiön kuin yhtyeen jäsenten näkökulmasta.

Voi vain kuvitella kuinka innoissaan Sonatan nuoret sällit moisesta olivat. Samalla tuli arvokasta oppia tulevaisuuden varalle. Kuviteltu glamour on varsin kaukana, kun rockbändi kiertää 7 viikkoa Eurooppaa matkustaen, nukkuen ja eläen koko jakson bussissa. Kirjan mukaan bändi yöpyi kiertueella vain yhden yön hotellissa.

Sama toistuu yhä uudestaan myös heti perään tehdyllä toisella Euroopan rundilla Gamma Rayn kanssa.  Piakkon yhtye löysi itsensä jo Japanista, jossa sonaattorien suosio on ollut huimaa koko yhtyeen olemassaolon ajan. Kirjasta selviää myös minkälaisia eroja fanikulttuurissa ja keikkajärjestelyissä on vaikkapa Japanin, Itä-Euroopan ja Etelä-Amerikan välillä.

 

Kirjassa esitellään riittävästi yhtyeen jäsenten taustoja, kuinka heistä tuli heitä.  Mielenkiintoista on myös lukea kunkin levyn tekovaiheet UnOpened -sinkusta uusimpaan Pariah´s Child -albumiin, miten biisit ovat syntyneet ja minkälaisia vaiheita ja vaikeuksia kussakin levytysprosessissa on ollut.

On itse asiassa jonkin sortin ihme, että bändi on yhä kasassa. Niin paljon vaikeuksiakin matkan varrella on ollut. Niistä karvaimpia ovat tietysti olleet kipeät miehistönvaihdokset. Vaikka niiden taustoista on jotakin jo aiemmin kuullut, auttaa niistä lukeminen ymmärtämään monta asiaa. Ei ole todellakaan ollut helppoa.

Hienoa, että oman sanansa ovat saaneet ja suostuneet sanomaan myös yhtyeen entiset jäsenet. Bändin sisäisiä ristiriitoja ei ole siis kuvattu vain yhdestä näkökulmasta käsin. Niiltä osin Marko J. Ollila on tehnyt hyvää työtä.


Kiertuekuvaukset, niiden rankkuus ja alkoholin kanssa läträäminen on tuotu myös selkeästi esiin. Yksityiskohtiakin löytyy, asioita, joita ei ole aiemmin julkisuuteen kerrottu. Silti kokonaisuudesta jää tunne, ettei kaikkea ole vieläkään julki kerrottu. Tosin - on sekin myönnettävä - ihan kaikkea ei ole tarpeenkaan kertoa julki. Jää myös vaikutelma, että kirjan viimeistelyn kanssa on tullut jonkinmoinen kiire. 

Kokonaisuus menee kuitenkin ilman muuta reippaasti plussan puolelle. Minullekin kirja antaa paljon lisävalaistusta, vaikka yhtyeen uran etenemistä olenkin seurannut suhteellisen tiiviisti , haastatellut bändin jäseniä usein, nähnyt parisenkymmentä keikkaa, kirjoittanut bändistä kymmeniä lehtijuttuja ja yhtyeen levyt ovat enemmän kuin tuttua tavaraa. Muistan kuin eilisen päivän, kun menin haastattelemaan yhtyettä ensimmäisen kerran. Olin saanut UnOpened -sinkun käsiini puolta tuntia aiemmin. Ennätin kuunnella sen kertaalleen ennen haastattelua.

Kuvallisen annin puolelta löytyy myös huomautettavaa. Valtaosa kuvista on niin pienellä, postimerkin kokoisina, että niiden julkaiseminen ei ole ehkä ollut perusteltua. Kuvat olisi pitänyt joko valikoida tarkemmin tai antaa niille enemmän sivutilaa.

Sonatan levymenestys sekä myyntilukujen että pääsääntöisesti kiittävien arvostelujen muodossa tuodaan kirjassa hyvin esiin. Levyarvio-otteissa tukeudutaan pääsääntöisesti Soundin teksteihin. Olisi ollut kuitenkin mielenkiintoista lukea mitä esimerkiksi useaan otteeseen mainittu laajalevikkinen japanilainen Burrn! -lehti on kirjoittanut sen sijaan että toistuvasti tuodaan esiin vain sen levylle antamat pisteet.


Ansaitsemaansa kunniaa kirjassa annetaan myös porukalle, joka yleensä jää vaille huomiota. On hienoa, on haastateltu myös soittajien lisäksi bändin muuta henkilökuntaa, kuten soitin-, valo- ja ääniteknikoita. Heistä nousevat keskeisesti esiin Antti Punkki ja Ahti Kortelainen.

Mutta pääosassa ovat luonnollisesti yhtyeen jäsenet; nykyiset Toni Kakko, Tommi Portimo, Henrik Klingenberg, Elias Viljanen ja Pasi Kauppinen sekä entiset jäsenet Janne Kivilahti,  Mikko Härkin, Jani Liimatainen ja Marko Paasikoski, kuten pitääkin.

Myös muutamia sivuosien esittäjiä on haastateltu, kuten esimerkiksi Johanna Kurkelaa, joka vieraili The Days of Grays -albumin kahdella kappaleella. Jos täydellisyyteen olisi pyritty, olisi haastateltu myös faneja. Heidän näkökulmansa jää nyt uupumaan, mikä on yksi muuten sangen ansiokkaan kirjan puutteista.

 

Esipuheen laatinut Jone Nikula korostaa Sonata Arctican kiistatonta merkitystä voimametalligenreen. Hän toteaa, että yhtye on määritellyt edustamansa genren uudelleen, päivittänyt eurooppalaisen voimametallin äänimaailman ja vienyt sitä eteenpäin samalla, kun se on edellissukupolvien työtä jatkaessaan kirjoittanut useamman luvun lisää eurooppalaisen ja suomalaisen metallin historiaa. Ei hassummin yhtyeeltä, joka syntyi myöhemmin kuin ensimmäinen demonsa.

Laittamattomasti sanottu. Jäämme odottamaan seuraavia lukuja Sonata Arctican saagaan, joka toivon mukaan jatkuu vielä pitkään.



JÄLKIKIRJOITUS

Sonata Arctica -yhtyeen kolmikko Tony Kakko, Tommy Portimo ja Henrik Klingenberg  markkinoi  yhtyeestä kirjoitettua kirjaa Kemin ja Tornion Suomalaisen kirjakaupan myymälöissä tulevana maanantaina 24. marraskuuta.
Kemin myymälässä (Valtakatu 6) kolmikko vierailee klo 16.30 alkaen tunnin verran. Tornion myymälässä Rajalla –kauppakeskuksessa trio on paikalla kello 18 lähtien.


JÄLKIKIRJOITUS 2

Tässä yhteydessä on pakko kertoa julkisesti noloin Sonata Arcticaan liittyvä henkilökohtainen kokemukseni, joka tapahtui 5. marraskuuta 2004 kun olin seuraamassa Nightwishin ja Sonata Arctican yhteiskiertueen keikkaa Barcelonassa bändien vieraana.

Keikkojen päätyttyä lähdin kävelemään kohti takahuonetiloja full access -passi kaulassani kun vastaan tuli Sonatan kosketinvelho Henrik Klingenberg. Hänen kanssaan oli joskus ollut puhetta illanistujaisista. Noh, Henkka ojentaa muitta mutkitta votkapullon kouraani ja toteaa, että nyt otetaan.

Ja niin otettiin. Ensin parit kunnon siemaukset raakaa votkaa ja sen jälkeen liityimme muiden soittajien ynnä muun kiertueväen seuraan takahuoneeseen ja jatkoimme ottamista. Kurkusta valahti alas jotakuinkin kaikkea mitä tarjolla oli. Ja sitä oli tarjolla reilusti, syömisten lisäksi juomia lähes loputon määrä.

 

Tietäähän sen miten siinä käy. Viina menee päähän. Jo siinä vaiheessa kun lähdimme keikkapaikalta takseilla paikalliseen baariin jatkamaan iltaa, olin hyvässä kännissä. Baarissa oluen ja väkevien kittaaminen tietysti jatkui pilkkuun saakka.

Sen jälkeen bändit seurueineen lähtivät majapaikkaansa ja itse ajattelin ottaa taksin hotelliini. Vaikka vapaita takseja kyllä oli, jostain syystä - ehkä tolkuttomasta humalatilastani johtuen - ne eivät suostuneet ottamaan minua kyytiinsä.

Niinpä uhmakkaasti päätin, että ei väkisin, voinhan minä kävellä. Siitäkin huolimatta, ettei minulla ollut juurikaan käsitystä mihin suuntaan minun pitäisi miljoonakaupungissa lähteä. Sen verran kuitenkin tajusin, että jos saan meren näköpiiriin, enköhän sen perusteella osaa ottaa suurinpiirtein oikean suunnan.


Näin tein ja laitoin horjuvaa töppöstä toisensa eteen. Matkan pituudesta ei ole mitään  muuta käsitystä kuin että pitkä se oli. Enkä varmasti toikkaroinut läheskään suorinta mahdollista reittiä. Jossain vaiheessa matkantekoa väsy yllätti ja olin nukahtanut jonkun puiston penkille, josta havahduin kun aamu alkoi sarastaa.

Hyvää tuuria oli matkassa, ettei kukaan ryöstänyt ja mukiloinut väsynyttä toimittajaa.

Jatkoin matkaani kunnes vastaan tuli Razzmatazz -niminen paikka, jossa kiertueen keikan piti alun perin olla (keikkapaikka vaihdettiin isompaan lippujen suuren menekin vuoksi).  Vasta silloin pääsin oikeasti kartalle, missä olen. Tiesin, että voiton puolella ollaan, vaikka vieläkin matkaa hotellille on reilusti.


Ja kyllä, löysin lopulta hotellille. Perillä olin hiukan ennen aamuseitsemää, mutta edelleen tukevassa humalassa.

Olin päässyt maistamaan viinanhuuruista rockelämää. Huh huh! Nyt asialle voi jo naureskella, mutta voin vakuuttaa, ettei se tuolloin naurattanut, enemmänkin hävetti.

Muutamaa kuukautta myöhemmin kun tapasin Klingenbergin seuraavan kerran, hän totesi: "Hyvin sä vedit".

Niinpä niin. Niin taisin vetää. Vähän liiankin hyvin.